Miksi paras toimintatapa on vielä löytämättä polven tekonivelleikkauksen jälkeen?

Kun luin läpi Kosterin ja kollegoiden systemaattisen katsauksen polvitekonivelleikkauksen jälkeisestä fysioterapiasta, pysähdyin yhteen lukuun: 37 mukaan otetusta tutkimuksesta vain yksi täytti sekä hyvän metodologisen laadun että hyvän terapeuttisen pätevyyden kriteerit samanaikaisesti.

Tutkijat eivät kysyneet ainoastaan "toimiiko harjoittelu", vaan myös "oliko harjoittelu ylipäätään kuvattu niin hyvin, että sen toimivuutta voi arvioida". Jälkimmäistä mitattiin CONTENT-asteikolla (Consensus on Therapeutic Exercise Training), joka arvioi muun muassa sitä, oliko harjoitteluohjelma perusteltu, annosteltu ja yksilöllisesti kohdennettu potilaalle. Vain kuusi tutkimusta 37:stä ylsi riittävään pisteytykseen. Heikoimmin toteutunut osa-alue oli harjoittelun yksilöllistäminen - vain kolme tutkimusta kertoi kohdentaneensa harjoitteet osallistujan omiin tarpeisiin. Samaan aikaan tutkimusten metodologista laatua arvioitiin erikseen: vain kolme tutkimusta sai matalan harhariskin arvion. Näyttöön perustuvan tiedon varmuusaste jäi kaikissa kolmessa päätulosmuuttujassa (nivelen ja lihaksen toiminta, toimintakyky, osallistuminen) luokkaan "erittäin matala".

Tämä ei ole minusta osoitus siitä, ettei polvitekonivelleikkauksen jälkeinen harjoittelu toimisi. Kliininen kokemus ja fysiologinen järki puhuvat vahvasti sen puolesta, että liikkuvuutta, voimaa ja toimintakykyä kannattaa harjoitella leikkauksen jälkeen. Mutta katsaus paljastaa jotain, joka minua on itseäni ihmetyttänyt jo pidempään: tutkimuskirjallisuus ei useinkaan kerro, mitä harjoittelu käytännössä piti sisällään, kenelle se oli räätälöity tai miten annostelua muutettiin matkan varrella. Kun harjoitusohjelmat kuvataan ylimalkaisesti ja tulosmittarit vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, on lähes mahdotonta vetää johtopäätöksiä siitä, mikä tarkalleen toimii kenellekin.

Yksilöllinen räätälöinti ja säännöllinen seuranta ovat tärkeämpiä kuin tietyn tarkan toistomäärän noudattaminen.

Käytännön kannalta tämä ei tarkoita, että potilaan pitäisi jättää harjoittelu väliin tai odottaa "parasta mahdollista protokollaa" - sellaista ei tutkimuskirjallisuuden perusteella vielä ole olemassa. Sen sijaan tämä vahvistaa, miksi harjoittelun yksilöllinen räätälöinti ja säännöllinen seuranta ovat tärkeämpiä kuin tietyn tarkan toistomäärän tai harjoituskerran noudattaminen. Itselleni tämä katsaus on ennen kaikkea muistutus siitä, että hyvä fysioterapia ei odota täydellistä tutkimusnäyttöä toimiakseen - mutta tutkimuskirjallisuuden pitäisi silti kuvata todellisuutta paremmin, jotta voisimme oppia siitä enemmän.