Harjoittelu niskakivun kanssa: unohda tarkka reseptiohje

Kun luin tästä tuoreesta systemaattisesta katsauksesta ensimmäisen kerran läpi mukaan otettujen tutkimusten annostelutiedot, pysähdyin lukuihin: harjoittelun kokonaiskesto vaihteli tutkimuksesta toiseen 70 minuutista aina 1800 minuuttiin, ja harjoituskertoja saatettiin tehdä neljästä peräti 180:een (Wilhelm ym., 2020). Silti lopputulos oli lähes sama suuntaan tai toiseen. Se sai minut miettimään, kuinka paljon aikaa fysioterapeutit — minä mukaan lukien — käyttävät sen pohtimiseen, onko kaksi vai kolme harjoituskertaa viikossa se oikea määrä.

Wilhelmin ja kollegoiden (2020) katsaus kokosi yhteen 14 satunnaistettua kontrolloitua tutkimusta, joissa harjoitteluterapiaa verrattiin ei-harjoitteluinterventioon niskakivun hoidossa. Harjoittelu vähensi kipua kliinisesti merkittävästi kontrolliryhmään verrattuna, ja tulos oli kohtalaisen luotettava. Toimintakyvyn osalta ero oli sekin tilastollisesti havaittavissa, mutta niin pieni, ettei sitä voi pitää potilaan arjen kannalta merkityksellisenä. Kun tutkijat sitten tarkastelivat, ennustiko harjoittelun määrä — viikoittaiset minuutit tai harjoittelujakson pituus — hoitovastetta, vastaus oli selkeä ei. Sama havainto toistui sekä kipu- että toimintakykymittareissa.

Harjoittelun määrä ei ennustanut tulosta – säännöllisyys ja mielekkyys ratkaisevat enemmän kuin tarkka minuuttimäärä.

Tähän on syytä suhtautua uteliaan varovaisesti. Seitsemän neljästätoista tutkimuksesta arvioitiin harhan riskiltään korkeaksi, ja mukana olleet harjoitteluohjelmat poikkesivat toisistaan niin paljon — voimaa, kestävyyttä, liikkuvuutta, jopa taijita — että "annos" tarkoitti eri tutkimuksissa aivan eri asiaa. En siis lukisi tästä, että harjoittelun sisällöllä tai toteutustavalla ei olisi mitään väliä. Luen tästä sen, ettei tarkkaa minuuttimäärää tai viikkotiheyttä kannata nostaa hoidon onnistumisen mittariksi, kun näyttö sen tueksi yksinkertaisesti puuttuu.

Käytännössä tämä avaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, että jahtaisimme jotain optimaalista viikko-ohjelmaa, kannattaa keskittyä siihen, että potilas ylipäätään pääsee liikkeelle säännöllisesti ja harjoittelu tuntuu hänestä mielekkäältä — silloin sitoutuminen paranee, ja juuri se, ei minuuttien tarkka summa, taitaa ratkaista lopputuloksen. Fysioterapeutin kannattaa siis rohkeasti räätälöidä harjoittelun tyyppi ja tiheys yksilöllisesti potilaan tilanteen ja vasteen mukaan, sen sijaan että etsisi yhtä oikeaa kaavaa. Toimintakyvyn osalta odotukset kannattaa pitää maltillisina: harjoittelu auttaa kipuun selvästi paremmin kuin arjen sujumiseen, ja siitä on hyvä puhua potilaalle rehellisesti jo alussa.